Pian jo kaksi kuukautta on vierähtänyt siitä, kun heräsin talviunilta ja havahduin siihen, että menneen talven aikana tossua tuli laitettua toisen eteen harvinaisen vähän. Sittemmin olen kuluttanut katuja parin sadan kilometrin verran ja vienyt ajoittain lenkit myös mukavuusalueen ulkopuolelle.
Päästyäni mukaan #endorfiinikoukussaRUN -juoksuryhmään tuli kevätjuoksuille vielä selkeämpi suunta ja kevään päätavoitteen eli Helsinki Half Marathonin starttin on nyt 35 päivää aikaa. Viime viikonlopunna juostun Helsinki10 -tapahtuman tulosta/aikaa voidaan pitää jonkinlaisena mittarina puolimaratonin loppuajalle. EndorfiinikoukussaRUN -juoksuporukasta seitsemän naista pääsi osallistumaan tapahtumaan ja testaamaan ns. päivän kuntoa.
Itse en ole juossut lappu rinnassa kympin matkaa todella pitkään aikaan ja virallinen kympin enkka taitaa olla joltain talviselta Aktia10:ltä noin 48 minuutin pintaan. Viime lauantaina juostu 51:27 tuntui alkuun jonkinlaiselta alisuoriutumiselta 6-7 kilometrin välillä iskeneen jalan puutumisen vuoksi, mutta näin jälkikäteen ajateltuna tulos vastaa varmasti aika hyvin päivän kuntoa ja oli ihan oiken jäädä 50 minuutin alittamisesta, jonka olin tuon matkan tavoitteeksi asettanut.
Tapahtumalauantai oli poikkeuksellisen kaunis ja lämmin. Jopa liian lämmin näin yhtäkkiä koettuna. Juostessa oli hemmetin kuuma, jo lähtöalueella oli selvää, että pitkät mustat trikoot ovat aivan liikaa tälle lenkille, mutta niissä vaatteissa oli lähdettävä, jotka aamulla oli valittu venerantaan lähtiessä.
Tapasimme porukalla puolin päivin Senaatintorilla, teimme alkulämmittelyt ja ryhmittäydyimme karsinaan suunnilleen omien aikatavoitteidemme mukaisesti. Edletäville viikoille osuneet raskaammat treenit olivat tuntuneet jaloissa vielä kovasti alkuviikosta ja valmistava harjoittelu oli ontunut niin, että oma juoskuvauhti ja varsinkin luotto omaan tekemiseen oli jonkin verran hakusessa. Epävarmuus sopii huonosti yhteen itsensä haastamisen kanssa, joten lähdössä suuta kuivasi ja hermostutti. Tunne, josta hyvin valmistautuneena ei ole tarvinnut koskaan kärsiä ja vaikka yritin kertoa itselleni, ettei tuloksella sinänsä ole mitään merkitystä, olivat ensimmäiset kilometrit paitsi kuumia, myös hermostuneita.
Viiteen kilometriin asti juoksu tuntui melko mahdolliselta, yritin rauhoitella mieltäni ja kertoa itselleni, että hei, tässähän pysyy ihan ok noin 50 minuutin vauhdissa mukana. 6-7 kilometrin välillä oikeasta jalasta katosi voima ja tunto, hävitin ryhmäni jäniksen näköpiiristä ja hyvä fiilis meni samalla menojaan. Keräilin itseni loppua kohden ja juoksin vielä ihan kelvollisesti maaliin.
Nyt sitten olisi helppo todeta, että tuo jalan puutuminen oli tapahtumatapaturma ja siitä syyttää siitä “pilalle mennyttä” juoksua, vaikka totuus on, että vauhtikestävyysharjoittelun puutteestahan se johtui. Oikeastaan niin tämä tapahtuma, kuin kaikki harjoituksetkin ovat kertoneet siitä ihan yksinkertaisesta faktasta, että laiska harjoittelu ei kehitä vauhtia ja että hiljaa oppii juoksemaan juoksemalla hiljaa. Hyvässä juoksukunnossa pysyminen vaatii jatkuvampaa harjoittelua, jossa käydään vähintään kerran viikossa myös epämukavuusalueella.
Paitsi harjoittelemaan taas (myös) kovempaa, tähän mennessä olen oppinut, että 40-ikävuotta lähestyvä kroppa ei enää palaudu entiseen malliin! Vanhoihin juoksurutiineihin ja juoksutapahtumien pariin on hemmetin kiva palata, mutta harjoitteluahan se tuloksen tekeminen vaatii. Onneksi harjoittelu on ollut hauskaa ja mielekästä yhteislenkkien, treenien ja asiantuntevan juoksuvalmennuksen avulla.
Into juoksemiseen ja ilo osallistua juoksutapahtumiin on löytynyt taas aivan uudella tavalla. Huomenna 4.5. juostaan Bodom Trail ja se tulee olemaan varmasti yksi elämäni merkittävimmistä juoksutapahtumista, sillä lähden 6 km matkalle vanhimman poikani kanssa, jonka pieni sydän on alkanut sykkiä polkujuoksulle. Itse pelkään, että viime syksynä omaan rintaani kylvetty kipinä samaiseen lajiin roihahtaa liekkeihin.
How could mama be any prouder!
